Suomen Wagner-seura

Naamiohuvit

Teksti: Robert Storm

Giuseppe Verdin oopperaa Naamiohuvit on viime aikoina ollut mahdollista nähdä Suomessa useissa paikoissa. Syksyllä teos nähtiin Metropolitanin elokuvanäytöksenä. Samoihin aikoihin Kansallisoopperan esitysten kanssa sitä esitettiin myös Jyväskylässä. Kesällä pietarilainen Mihailovski-teatteri esittää sen Savonlinnan oopperajuhlilla.

Naamiohuvien ensimmäinen versio kertoi Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n murhasta. Giuseppe Verdiä monta kertaa aiemminkin kiusannut sensuuri pakotti kuitenkin hänet ja hänen libretistinsä Antonio Somman tekemään teokseen suuria muutoksia. Päähenkilöstä tuli fiktiivinen Bostonin kuvernööri Riccardo. Kun Vilppu Kiljunen ohjasi Naamiohuvit Kansallisoopperaan vuonna 2010, hän muutti tämän kaiken jälleen. Päähenkilöstä tuli mahtipontisesti käyttäytyvä italialainen mediamoguli ja maansa hallitsija. Vaikka tämän henkilön nimi oli edelleen Riccardo, oli selvää, että hahmo perustui Silvio Berlusconiin. Tässä ohjauksessa ooppera sijoittui TV-studioon, ja kamerat kuvasivat kaikki tapahtumat. Ensimmäisessä näytöksessä tämä toimi hyvin. Kameroiden tuominen toiseen näytökseen ei ollut yhtä hyvä idea. Niiden takia Riccardon ja Amelian salainen tapaaminen ei ollut enää kovin salainen.

On selvää, että tällainen näyttämötoteutus jakaa mielipiteitä. Itse pidin sitä hyvin viihdyttävänä, ensimmäistä näytöstä suorastaan hauskana. Sampo Pyhälän lavastus ja Piia Rinteen ja Noora Niinikosken puvustus olivat vaikuttavia erityisesti värikkäässä naamiaiskohtauksessa.

Tämän tyyppisessä produktiossa olisi ollut kiinnostavaa nähdä Riccardona italialainen laulaja ja ehkäpä vielä kuulla hänen ajatuksiaan produktiosta ja Berlusconista. Tällä kertaa Riccardon roolissa nähtiin kuitenkin venäläinen tenori. Muissa esityksissä tämä tenori oli Mikhail Agafonov, mutta minä näin viimeisen esityksen, jossa Riccardona oli Avgust Amonov. Hän teki äskettäin Metropolitanin debyyttinsä Otellon roolissa. Hänellä ei ole kovinkaan kaunis ääni tai suuria näyttelijäntaitoja, eikä hän ole aiemmin tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta, mutta Riccardon rooli sopii hänen äänelleen, ja esityskin oli kelvollinen.

Muissa rooleissa oli kiinnostavampia laulajia. Claire Rutterilla oli karismaattinen ja vahvan dramaattisella äänellä laulava Amelia. Hänen lisäkseen esityksen tähti oli Tommi Hakala, voimakkaasti eläytyvä Renato. Oscar on housurooli – naislaulaja esittämässä nuorta poikaa – mutta tässä produktiossa Oscar oli selvästi nainen. Häntä esittäneen Dilbérin ääni ei joissakin kohdissa oikein kuulunut. Myös Isabel Veran esittämän Ulrikan ensimmäiset sävelet jäivät kuulumatta, vaikka tämän jälkeen hänen äänensä kuulosti voimakkaalta ja kauniilta. Pienemmistä rooleista mieleenpainuvin oli Waltteri Torikan koominen Silvano.

Alberto Hold-Garrido sai musiikin kuulostamaan miellyttävältä, vaikka ei saanutkaan aikaan yhtä unohtumatonta esitystä kuin parhaat kapellimestarit

Un Ballo in Maschera

Text: Robert Storm

The first version of Un Ballo in Maschera told about the murder of King Gustav III of Sweden. However, censorship forced Giuseppe Verdi and his librettist Antonio Somma to make significant changes to the work. The main character became Riccardo, a fictional governor of Boston. When Vilppu Kiljunen produced the opera at the Finnish National Opera in 2010, he changed the whole thing again. Now the main character was a pompous Italian media tycoon who is also the ruler of his country. Although this character was still called Riccardo, it was obvious that the character was based on Silvio Berlusconi. I was surprised to see how well Kiljunen’s concept fit this opera and how smoothly Riccardo became Berlusconi. The production was set in TV studios with cameras filming the action. In act one this worked very well. Conversely, having the cameras also in act two was not a very good idea. Because of them the secret rendez-vous between Riccardo and Amelia was not very secret. It is obvious that this kind of production strongly divides the viewers’ opinions. Personally I enjoyed it very much. I found the whole production very entertaining, act one even funny. The sets by Sampo Pyhälä and the costumes by Piia Rinne and Noora Niinikoski were impressive, especially in the colourful ball scene.

It would have been interesting to see in this kind of production an Italian singer as Riccardo – and also hear his opinions about the production. However, this time the FNO had a Russian tenor in this role. In other performances the Russian tenor was Mikhail Agafonov but I saw the last performance where the role was sung by Avgust Amonov who recently debuted at Metropolitan Opera as Otello. He doesn’t have a beautiful voice or great acting skills and earlier he has failed to make an impression on me. Nevertheless, Riccardo’s role suited his voice well and his performance was acceptable.

The other singers were more interesting. Claire Rutter had a great stage presence and sang the role of Amelia with a strong dramatic soprano voice. The other star of this performance was Tommi Hakala, an expressive Renato. Oscar is a trouser role – a female soprano as a boy – but in this production Oscar was a woman. She was performed by Dilbér. In some parts it a bit was difficult to hear her voice. Similarly, I had difficulties in hearing Isabel Vera’s first lines as Ulrika but not the rest of the role, which was sung with a strong and beautiful voice. Of the smaller roles the most memorable was the comic Silvano, performed by Waltteri Torikka.

Alberto Hold-Garrido is a competent conductor who made the music sound enjoyable if not truly memorable.

Robin Hood

Teksti: Robert Storm

Kymmenvuotiaana oopperaintoilijana inhosin ajatusta lastenoopperoista. Minusta tuntui, että niiden ainoana tarkoituksena oli kouluttaa lapsista oopperayleisöä. Pidin sitä nöyryyttävänä lapsia kohtaan. Halusin kuunnella oikeaa oopperaa enkä tällaisia leikkioopperoita, joissa sävellys tuntui olevan toissijainen asia. Toisaalta on olemassa monia hienoja lastenkirjoja ja -elokuvia, jotka ovat paljon muutakin kuin pelkkiä opetusvälineitä. Joten miksi ei voisi olla myös hienoja lastenoopperoita?

En pidä Robin Hoodin tarinaa pelkkänä lasten satuna. Sen monista filmiversioista jotkut ovat kyllä lastenfilmejä, mutta jotkut on selvästi tarkoitettu aikuisille. Michael Curtizin klassikkoelokuva, pääosassa Errol Flynn, on aina kuulunut sekä lasten että aikuisten suuriin suosikkeihin. Jukka Linkolan tästä aiheesta säveltämää oopperaa sanotaan koko perheen oopperaksi. Tähän vuonna 2011 ensi-iltansa saaneeseen oopperaan on kirjoittanut libreton viihteen monitoimimies Jukka Virtanen.

Mitä lastenoopperalta sitten vaaditaan? Melodisuutta ja tarttuvuutta? Toimintaa ja huumoria? Linkolan musiikki oli ensimmäisellä kuuntelukerralla yllättävän vaikeasti avautuvaa. Melodisin kohta on Robinin ja Marianin duetto ensimmäisen näytöksen lopussa. Ensimmäinen näytös taas tuntui vähän pitkältä. Ensimmäiset sanat, jotka kuulin lapsikatsojan sanovan oopperan loputtua, olivatkin “Se oli aika pitkä”. Toimintaa sitä vastoin on varsinkin toisessa näytöksessä.

Huumoriakin oopperassa on. Koomisin hahmo ja selvä lasten suosikki oli Päivi Nisulan esittämä Sheriffin satavuotiaalta vaikuttava äiti. Myös sir Guy Gisborne on tässä oopperassa enemmän tai vähemmän koominen hahmo – hyvin erilainen kuin miekkataituri Basil Rathbone Curtizin Robin Hood -filmissä. Oopperassa Gisborne on kuitenkin melko mitätön hahmo ja Jorma Silvastin käyttäminen tässä roolissa tuntui tuhlaukselta.

Oopperassa on melkoinen määrä rooleja. Tärkeimmät ovat Robin Hood itse sekä Nottinghamin sheriffi. Robinia esitti tenori Jyrki Anttila, mutta joissakin esityksissä roolin lauloi baritoni Waltteri Torikka. Anttila aloitti uransa baritonina ja hän hallitsee kaikki rooliin vaadittavat äänet. Silti hän kuulosti vakuuttavimmalta korkeimmissa kohdissa. Nicholas Söderlundia olen aiemmin kuullut lähinnä pienissä rooleissa, ja olinkin yllättynyt siitä, kuinka vahvalta hänen bassobaritoninsa kuulosti Sheriffin roolissa. Hän sai joitakin vuosia sitten Wagner-seuran stipendin, ja tällaisella äänellä hänellä onkin varmasti tulevaisuutta Wagner-laulajana.

Muista henkilöistä minuun teki vaikutuksen erityisesti Melis Jaatisen karimaattinen Jamila. Vaikka Mari Palo lauloi Marianin roolin kauniisti, toiminnallisempi Jamila oli minulle tämän oopperan naispäähenkilö. Koit Soaseppin isokokoinen olemus ja syvä bassoääni sopivat hyvin Pikku-Johnin rooliin. Näyttelijä Panu Vauhkosen esittämän kuningas Rikhard Leijonamielen paluu oli erittäin pompöösi, ilmeisesti tarkoituksellisesti.

Robin Hood

Text: Robert Storm

As a 10-year-old opera enthusiast I loathed the whole idea of children’s operas. It seemed to me that they were just meant to educate children into opera audience. I wanted to listen to real opera, not this kind of quasi-operas that weren’t even meant to be great musical works. On the other hand, there are a great number of children’s books and films that are much more than educational tools. So why should we not have also great children’s operas?

I don’t regard the story of Robin Hood only as a children’s story. Some of its numerous film versions have been meant mainly for children but some have undoubtedly been made for adults. The classic Errol Flynn movie has always been a favourite of both children and adults. Jukka Linkola’s opera Robin Hood has been classified as a children’s opera. Well-known popular song lyricist Jukka Virtanen has composed its libretto and its premiere was in 2011.

So what should a children’s opera be like? Melodic and catchy? Full of action and humour? Linkola’s music is surprisingly hard to get into when hearing it for the first time. The most melodic part is Robin and Marian’s duet at the end of act one. Act one seemed a bit too long to me. When the opera ended, the first words I heard one of the children say were “It was rather long”. However, the opera includes a lot of action, especially in act two. There is humour too. The most comic character is the Sheriff’s mother performed by Päivi Nisula. She seemed to be almost 100 years old and she was obviously the children’s favourite. In this opera sir Guy Gisborne is also more or less a comic character – not at all like Basil Rathbone in the Errol Flynn movie. He is just a minor character and it seemed like waste to have Jorma Silvasti in this kind of role.

This opera has many roles, the most important being Robin Hood himself and the Sheriff of Nottingham. In the performance I saw, Robin’s role was sung by tenor Jyrki Anttila. Baritone Waltteri Torikka sang it in some other performances. Anttila started his career as a baritone and his voice is low enough to sing this kind of role. However, his voice sounded more convincing in the higher passages. I have mostly heard Nicholas Söderlund in quite small roles and was surprised to hear how strong his bass-baritone sounded in Sheriff’s role. He received the Bayreuth scholarship of the Finnish Wagner Society some years ago and with a voice like this he may become a notable Wagner singer. Of the other characters I was especially impressed by Melis Jaatinen’s charismatic Jamila. Even though Mari Palo sang the role of Marian beautifully, I saw Jamila more as the leading lady of this opera. Koit Soasepp is a big man with a deep bass voice so he fits the role of Little John perfectly. King Richard Lionheart was played by actor Panu Vauhkonen. His arrival was extremely pompous – probably intentionally.