Suomen Wagner-seura

Teksti: Jack Leo

Lokakuussa minulle sattui tilaisuus tehdä hieman maakuntamatkailua yhdistettynä Wagner-oopperoihin, kun yhden viikonlopun aikana esitettiin Lohengrin Mannheimissa ja seuraavana päivänä Tannhäuserin uusi produktio Karlsruhessa.

Mannheimin Lohengrin

Mannheimin Lohengrin esitettiin Tilman Knaben pari vuotta vanhana ohjauksena. Hän oli tulkinnut tarinan käytännössä katsoen täysin uusiksi, mutta minusta varsin viihdyttävällä ja älykkäällä tavalla. Ihailin myös kovasti ohjauksen sisäistä johdonmukaisuutta, tosin on tarpeen todeta, että Knaben ja Wagnerin Lohengrineilla ei ollut kovinkaan pajon tekemistä toistensa kanssa.

Knabe sijoitti Lohengrinin nykyaikaiseen poliittiseen instituutioon, eduskuntaan, YK:iin tai vastaavaan, ja näyttämö esitti suurta istuntosalia. Tässä versiossa kuningas Henrik ja Elsa kuuluvat samaan faktioon tai puolueeseen, ja heitä vastustavaa ryhmää johtavat Ortrud ja Telramund. Kuningas ja Elsa (joilla on suhde) keksivät keinon saada oman ryhmänsä päämäärät läpi: he luovat hahmon, Lohengrinin, joka ilmestyy kuin pelastaja eheyttämään poliittista ilmapiiriä. Tämä kävi selväksi alkusoiton aikana esitetystä kuvaelmasta, jossa ilmeisesti jonkinlaisesta pikkurikollisesta kehitetään kuninkaan ja Elsan pelinappula. Tämä hahmo, hopeiseen pukuun pukeutuneena, ilmaantuu istuntosaliin Elsan suojelijana. Taistelu Telramundia vastaan on poliittinen debatti: Lohengrin voittaa, kun Telramund läkähtyy huumattuun juomaan, jonka kuninkaan airut (mukana juonittelussa) on hänelle tarjonnut.

Toisessa näytöksessä Ortrud ja Telramund suunnittelevat kostoa – tämän Lohengrinin politiikassa (kuten voisi kyynisesti sanoa oikeastakin elämästä) ei ole puhtaita pelaajia. Elsa tosin aavistaa jotain, ja nöyryyttää Ortrudia tämän pyrkiessä Elsan leiriin. Elsan ja Lohengrinin häät ovat suuri mediatapahtuma, mutta katsojille oli koko ajan selvää, että kyseessä on kulissi. Varsinainen neronleimaus tuli näytöksen lopun suuren ensemblen aikana esitetyssä kuvaelmassa, josta kävi ilmi, että Elsa todellakin oli murhannut veljensä, ja nyt omatunto alkoi kolkuttaa.

Kolmannen näytöksen alkusoiton aikana selviää, että Elsalla ei ole suhde ainoastaan kuninkaaseen, vaan hän pelehtii myös airueen kanssa. Lohengrinilla puolestaan näyttäisi olevan aitojakin tunteita Elsaa kohtaan, mutta Elsalla ei ole julkisuuden ulkopuolella mitään kiinnostusta pelinappulaa kohtaan. Kolmannen näytöksen ensimmäinen kohtaus oli ainoa tässä ohjauksessa, jossa mielestäni ohjaajan näkemys oli selkeässä ristiriidassa niin musiikin kuin tekstin kanssa, eikä se oikein toiminut. Mutta Telramundin kuoltua ohjaus palasi urilleen ja poliittinen peli alkoi uudelleen. Airut hoiti kuolleen Telramundin ruumiin pois ja antoi uudet ohjeet Lohengrinille. Nyt kun poliittiset vastustajat olivat poissa päiväjärjestyksestä, kuningas pystyi ajamaan omaa ohjelmaansa ilman vaikeuksia, eikä Lohengrinia enää tarvittu. Lohengrin luki “paljastuspuheensa” (In fernem Land) radiolähettimien edessä ja valmistautui poistumaan poliittiselta näyttämöltä. Ortrud tuotiin näyttämölle (selvästi piestynä ja kidutettuna) “tunnustamaan” rikoksensa (joka todellisuudessa oli Elsan), ja näin hänetkin saatiin pois päiväjärjestyksestä. Kuningas vaikutti saaneen kaiken haluamansa, mutta Lohengrinin äänen ilmoittaessa “Seht da den Herzog von Brabant!” pyssymiehet piirittivät salin – airut olikin tehnyt vallankaappauksen. Tämä oli kaikki varsin kekseliästä, enkä olisi millään aavistanut oopperan päättyvän näin. Ohjaus kuitenkin edellytti Lohengrinin alkuperäisen tarinan hyvää tuntemusta. Seuralaiseni, Lohengrin-ensikertalainen, kysyikin oopperan päätyttyä, että ottaako airut Lohengrinissa aina vallan. Ohjausta ei siis voi suositella oopperaa tuntemattomille, mutta konkareille siinä oli paljon viihdyttävää. Tosin Wagnerin Lohengrin tämä ei kyllä ollut.

Musiikillinen puoli oli hoidettu varsin mallikkaasti. Alois Siedlmeier johti sujuvan esityksen, jossa ei ollut erityisiä heikkouksia. Laulajista huonoiten pärjäsi Ludmila Slepneva Elsan roolissa, ja hänkin oli vähintään kelvollinen. Hänen sopraanonsa ei soinut aina kiinteästi, varsinkaan nuottiviivaston yläpuolella, ja hänen saksansa oli varsin slaavilaisittain värittynyttä. Hän kuitenkin selvisi kunnialla roolistaan, ja sopi ulkonäöltään erinomaisesti tähän rooliin. Heike Wessels puolestaan oli hienoin livenä kuulemani Ortrud. Hänen äänensä soi suurena ja varmana ja kohosi upean dramaattiseen “Entweihte Götter!” –purkaukseen. Thomas Jesatkoa olin kuullut aiemmin Mannheimissa Reininkullan ja Valkyyrian Wotanin rooleissa, joissa hänen sankaribaritoninsa kuulosti liian kevyeltä ja vaalealta. Telramundin rooliin se kuitenkin sopii erinomaisesti, ja hän teki vahvan roolityön. Sung-Heon Ha pärjäsi hyvin kuninkaan korkealla liikkuvan musiikin kanssa, ja Nikola Diskic tarjosi vuorenvarmaa baritonilaulua airueena. Pääosassa kuultiin István Kovácshásia, joka oli vallan onnistunut Parsifal Budapestissa ja Mannheimissa. Hän oli jopa hienompi Lohengrinin roolissa, jossa hänen lämpimästi soiva ylärekisterinsä pääsi enemmän oikeuksiinsa. Kovácshási lauloi täysin luotettavasti pitkän roolinsa, eikä sen hankala ääniala tuottanut erityisiä ongelmia. Pieniä miinuksia olivat hieman unkarilaisittain lausuttu saksa sekä tietty loistokkuuden puute äänessä – mutta kokonaisuutena silti hyvin vakuuttava esitys. Tulkinnasta ei tosin oikein voi sanoa paljoa, sillä Lohengrin oli monessa mielessä vain sivuosa tässä ohjauksessa.